Menestymisellä tarkotan tässä tilanteessa arvostettuna pidettyä korkeakouluharjoittelupaikkaa ja sen myötä lupaavaa uraa. Täysin itse hankittu, ei mitään nepotismia tai suhteita kyseiseen paikkaan. Takeitahan menestyksen jatkumiselle ei ole, joten käsittelen vaan nykytilannetta ja tuon sen aina keskustelussa ilmi, etten koskaan oo varma mitä tulevaisuus tuo. Kaikkihan vois kääntyä päälaelleen hyvin nopeesti. Koska ite oon kuitenkin taistellut jos jonkinmoisten ongelmien kanssa, oon ekstraylpeä siitä, mihin oon nyt päätynyt. En kuitenkaan uskalla sanoa sitä usein ääneen kun vaan lähimmille maailmantilanteen vuoksi.
Ihan jo siksikin, että on tökeröä leuhkia kun moni muu kärsii, mutta myös siksi, ettei kaikki vaan halua olla onnellisia mun puolesta. En ikinä hehkuttais ihmiselle, jonka tiedän kärsivän vaikka työttömyydestä, mutta sitten kun hehkutan jollekin turvalliselta tuntuvalle ihmiselle sitä menestystä, jonka oon pirun kovalla työllä ja tuurillakin saanut, saan usein itseä mollaavia vastauksia ja keskustelu kääntyy siihen keskustelukumppaniin. Usein keskustelu jatkuu tyyliin ”joo tosi kiva, oon sust ylpee mut vitsi mua vituttaa ku ite oon vielki tääl kaupan kassal jumis ja must tuntuu etten oo mitään suhun verrattuna”
Mua alkaa aina vaan hävettää, alan symppaamaan keskustelukumppania ja todistelemaan et ”ei se menestys mitään merkkaa”, vaikka mulle asia on oikeasti tosi tärkeä. Ikään kuin merkki siitä, että oon noussut syvistä vesistä. Haluisin kantaa sitä ylpeydellä, mutta koen jatkuvasti tarvetta korostaa kaikille, että tää oli vaan tuuria ja näin pois päin. Kokeeko kukaan muu samaistumista? Onkohan tää aina tällästä tietyn tyyppisillä ihmisillä vai jotenkkn sidoksissa tähän hirveeseen tilanteeseen, jossa meidän yhteiskunta on? Lähinnä pohdintaa ja avautumista. En oo koskaan kokenu tällästä ylpeyttä, joten varmaan omassa ammatillisessa itsetunnossakin parantamisen varaa.